Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Katsotaanko ihmistä liikaa diagnoosien kautta?

Lisätty 19.06.2017

Tein vuosia sitten perhetyötä lapsiperheissä. Törmäsin useaan uupuneeseen äitiin. Monella heistä oli diagnosoitu masennus tai synnytyksen jälkeinen masennus. Äiti sai tukea psykiatriselta poliklinikalta tai neuvolasta. Suurimmalla osalla oli tietysti myös uuden polven SSRI-lääkkeet käytössä.

Koko ajatus perheestä pyöri meidän ammatti-ihmistenkin keskuudessa äidin masennuksen ympärillä. Näistä perheistä suurin osa oli kahden vanhemman perheitä. Isä oli meidän ammatti-ihmisten silmissä vahva, perhettä koossa pitävä voima.

Lapset saattoivat oireilla perhetilannetta. Olihan se ymmärrettävää, koska äitihän oli masentunut, eikä varmasti jaksanut aina olla läsnä oleva vanhempi. Osa lapsistakin oli alkanut saada diagnooseja.

En tiedä, oliko tämä sattumaa… Mutta ajan myötä useassa näistä perheistä paljastui uusi asia: perheväkivalta. Tämä luonnollisesti käänsi koko ajattelutavan sairaasta, heikosta äidistä ja terveestä isästä päälaelleen. Jos lapsillekin oli ehditty asettaa diagnoosit, ainoa ilman diagnoosia oli se osapuoli, jonka käytös todennäköisimmin aiheutti muiden perheenjäsenten oireilut.

Tässä kohdassa on korostettava, että perheessä, joissa on masentunut äiti, isää ei missään nimessä pidä leimata väkivaltaiseksi. Sitäpaitsi onhan mahdollista, että joku muu ratkaiseva asia jäi pimentoon meiltä ammatti-ihmisiltä. Edellä kuvaillut tapaukset kuitenkin opettivat, että tilanteissa voidaan liian helposti vetää mutkia liian suoriksi.

Toisena esimerkkinä voisi mainita huolen aiheen, jonka Suomen Mielenterveysseura toi julki joitakin vuosia sitten: nuorille, jotka olivat hakeneet apua esimerkiksi sydänsuruunsa, oli määrätty lääkitys. Useampi huolestunut vanhempi oli ollut yhteydessä järjestöön.  

Edellä mainitut tilanteet saavat kyseenalaistamaan diagnoosipainotteisen ajattelutavan, joka valitettavasti jyllää terveydenhuollossa. Diagnoosi voi viestittää väkivallan uhrille, että vika on hänessä. Ja jos esimerkiksi nuorelle laitetaan kevyin perustein masennusdiagnoosi perehtymättä kokonaistilanteeseen, miten tämä vaikuttaa nuoren identiteetin kehitykseen? Miten tämä vaikuttaa nuoren uskoon omiin mahdollisuuksiinsa? Diagnoosi kun voi viestittää nuorelle, että vika on hänessä itsessään. Ja puhumattakaan lapsesta jolle diagnooseja voidaan asettaa jo nuorella iällä. Diagnoosi kun voi olla edellytys sille, että lapselle ja perheelle saadaan tarvittu rahallinen tai ammatillinen tuki.

On vaikea ymmärtää, miksi palvelujärjestelmässämme pidetään tiukasti kiinni diagnoosikeskeisyydestä myös psykiatrian osalta. Valoisa poikkeus tähän on ns. Keroputaan malli Torniossa. Mallissa lähdetään ihminen edelle –ajattelusta. Diagnoosia ei vaadita hoidon saamiseksi. Keroputaan malli on kerännyt kansainväliselläkin tasolla huomiota. Suomessa malli ei kuitenkaan ole levinnyt, vaikka kustannussäästöjä on tullut. Onko liiasta diagnoosikeskeisyydestä liian vaikeaa luopua?